Tuleva appeni joutui perjantaina sairaalaan. Oli tukos verisuonessa. Jotain stenttejä ne hänelle siellä laittoivat. Jo Perjantaina päätimme, että lauantaina lähdetään puolelta päivin liikenteeseen ja mennään katsomaan häntä. Mukana olisivat Masa, hänen äitinsä, minä ja TT. tiedettiin, että appi suuttuisi paljonkin, jos TT ei mukana olisi. Matkalla sairaalaan mietin paljon, kuinkakohan sairaalassa otetaan vastaan näin iso porukka. Varoittelin Masaa, ettei välttämättä isäänsä näe, kun kuitenkin lähiomaisena on anoppi, joten osaston ovista sisään mentyämme olimme varmoja, että joku tulee sanomaan jotain. Kyseltiin ohjeita ensimäiseltä hoitajalta, joka vastaan tuli, että varmasti mennään oikean sängyn viereen. Nopeasti se appi sieltä löytyikin ja useamman tunnin sielä vietimme häntä jututtamassa ja viihdyttämässä.
Kun taas pääsimme autoon ja kunnolla tien päälle, aloin miettimään sairaaloiden vierailupolitiikkaa enemmän. Vajaa vuosi sitten siskoni joutui auto-onnettomuuteen, jossa oli tuhansia suojelusenkeleitä läsnä. Sairaalassa kuitenkaan tyttöä ei päässyt näkemään kukaan muu kuin äiti (ei edes isä). Aika suurenkin sanaharkan jälkeen me muutkin näimme siskoni pienen hetken ajan, kun häntä siirrettiin osastolta toiselle.
Silloin tuli sellainen olo, että eikö sairaaloiden mielestä kukaan muu voi rakastaa heidän potilastaan enemmän kuin potilaan tietoihin merkattu lähiomainen. Tai voiko sitä edes mitata? Rakkautta toista ihmistä kohtaan, miten sen mittaa? Kuka saa tulla sairaalaan sua katsomaan ja kuka ei ja onko se juuri se ihminen, kenet SINÄ haluat nähdä? Tiedän, että appeni halusi nähdä TT:n ennemmin kuin vaimonsa. Vaimoa on katseltu jo monta kymmentä vuotta, mutta lapsenlapsi ollut elämässä vasta muutaman vuoden. Ja ymmärrän sen, mutta mitä jos sairaala ei ymmärrä. Siskoni kohdalla olin siitä yhdestä ikävästä puhelusta lähtien shokissa. Automatkasta en muista mitään ja sairaalassakin odottelusta on pieniä pätkiä unholassa. Mun sisko on mun paras ystävä ja suuri tuki ja turva. Jaetulla ykkös sijalla mun elämäni tärkeimpissä ihmisissä ja mä en saanut sairaalassa edes hoitajaa tai ketään muutakaan kertomaan mulle, että onko tämä henkilö edes elossa! Se on väärin!
Ymmärränhän mä toki sen toisenkin puolen asiasta. Jos siellä sairaalassa olisi vuorokauden ympäri koko suku katsomassa sua, niin kyllähän se häiritsisi huonenaapuria. Mutta täytyykö kaikki sairaalatoiminta keskittää vaan muutamaan tehdasmaiseen rakennukseen, jossa kullekkin potilaalle on kahden sängyn verran neliöitä oleskella?
